FinnShark - Tosi tarina: Onko sinua koskaan osoitettu asella?

Pikku proosapläjäys tylsän työpäivän täytteeksi - mukana Corvette ja muita aseita, lentokoneista puhumattakaan. Tarina on pääosin totta, kuten kuvistakin selviää.

Onko sinua koskaan osoitettu aseella?

Oli kesä 1971. Moody Bluesin "Melancholy man" soi radiossa ja jenkkilässä myytiin viimeisiä aitoja muskeliautoja pois varastoista uusien mallien tieltä. Vietnamissa sodittiin ja suurvallat olivat muutenkin napit vastakkain kylmän sodan merkeissä.

Makasin kotitaloni nurmikolla selälläni ja katselin sinistä taivasta. Olin melkein viisi vuotta vanha pellavapää. Kärpäset surisivat ja mötiäiset pörräsivät. Pesussa kutistunut froteinen t-paita kinnasi kainaloista ja nurmikko kutitti ristiselkää. Syvänsinisellä taivaalla näkyi joitain harvoja cumulus-pilviä. Korkealla taivaankannella näkyi valkoinen juova ja sen päässä harmaa piste, joka liikkui hitaasti pohjoista kohti. "Jukka hei, mikä toi on", kysyin 10-vuotiaalta veljeltäni, joka oli juuri astunut ulos talosta ja oli hyppäämässä polkupyörän päälle lähteäkseen kylälle. "Se on amerikkalaanen pommikone joka pudottaa pian napalmia, mee äkkiä sisälle", Jukka huikkasi nauraen ja lähti rämistelemään pyörällään soratietä pitkin.

Hyppäsin pystyyn nurmikolta ja juoksin varvastossut napsuen sisälle huutaen "äiti äiti, pian tulee pommeja". Juoksin suorinta tietä keittiöön missä äiti tiskasi astioita vanhalla tyylillä, ensin pesten, sitten huuhdellen ja lopulta vielä käsin pellavapyyhkeellä kuivaten. "Mikäs hätä sulla Pekka on", äiti kysäisi naurahtaen. Vastasin kimeällä lapsenäänellä: "no kun Jukka sanoi että taivaalla lentävästä pommikoneesta tiputetaan pian napalmipommeja." Äiti vastasi: "ei täällä mitään pommikoneita ole, ja jos onkin, niin ne laskeutuu tuonne Ilmasotakoulun lentokentälle eikä ne ketään pommita".

Sitä ajattelee, että neljännesvuosisata on pitkä aika. Kuluisi kuitenkin peräti kolmekymmentäneljä vuotta, ennenkuin palaisin taas asiaan.

Eräänä talvisena lauantaipäivänä vuonna 2004 olin käymässä merenrannalla San Franciscon Ocean Beachilla. Aamu oli ollut tutun sumuinen, mutta usva oli jo hälvennyt saavuttuani rannalle. Koska oli talvi, rannalla ei ollut kovinkaan paljon ihmisiä, vain ne tyypilliset koirien taluttajat ja tietty nuoret parit jotka kävelivät käsi kädessä haaveillen eivätkä huomanneet mitään mitä ympärillä tapahtuu. Istahdin pienelle kuivalle hiekkakumpareelle ja hetken mielijohteesta oikaisin itseni selälleni. Hiekkaa meni ristiselkää vasten ja tietysti hieno hiekka alkoi samantien kutittamaan. Korkealla taivaalla näkyi valkoinen juova jonka päässä oli harmaa piste. "Tyynen meren ylilento, lähtenyt varmaan Las Vegasista", ajattelin itsekseni. Aurinko paistoi lämpimästi, ja melkein nukahdin. Ja siinä samassa iski flashback ja olin taas pieni poika joka juoksi sisälle rintamamiestaloon pommeja suojaan.

Kylmän sodan loputtua jenkit julkaisivat listan niistä kohteista jotka olisivat olleet ensi-iskun tai kostoiskun kohteina ydinsodassa. Muistan kuin luin uutisen aiheesta 90-luvulla ja kuinka ollakaan, Kauhavan Ilmasotakoulu ja sen lentokenttä olivat yksi amerikkalaisten yhdinohjusten maaleista. Minua oli siis sittenkin osoitettu aseella. Ei napalmilla eikä välttämättä pommikoneesta, vaan ydinohjuksella.

Nousin ylös hiekkakumpareelta ja kävelin takaisin parkkipaikalle jonne olin jättänyt kirkkaanpunaisen Corvetteni. Hyppäsin autoon ja kääntäessäni avainta virtalukossa tuttu veekasin jyrähdys tervehti sekä äänellä että heilauttamalla koko autoa. Ah, kyllä amerikkalaiset jotain ovat osanneet tehdä oikein, ajattelin. Lähdin ajamaan takaisin kohti Pacific Heightissä olevaa vuokrakämppääni, ja vaivuin taas ajatuksiini. Päätin, että ydinohjus on nähtävä. Ei välttämättä juuri sellainen ydinohjus jolla kotiani aikanaan uhattiin, mutta ainakin jonkinlainen taktinen ydinase.

Viikko kului työn merkeissä ja tuli taas lauantai. Herätyskello oli herättänyt kahdeksalta, koska halusin olla aikaisin liikkeellä, ennenkuin suurkaupungin ruuhkat kasvaisivat mahdottomiksi. Ostin sandwichin ja pienen vesipullon kadun toísella puolella olevasta pienestä kaupasta, kävelin takaisin kadun yli ja avasin autotallin oven kaukosäätimellä. Hyppäsin Vetteen ja peruutin auton kadulle. Laitoin D-asennon päälle vaihdelaatikkoon, kytkin luistoneston pois päältä ja painoin reippaasti kaasua. Takarenkaat kevyesti savuten kiihdytin ekoihin liikennevaloihin, joista käännyin etelää kohden jyrkkään ylämäkeen, josta pääsisi Pacific Heightsin huipulle. Katu muuttui korkeimmassa kohdassa yksisuuntaiseksi, ja ajelin reipasta vauhtia vihreässä aallossa keskellä kaupunkia kohti Highway 101:n liittymää Market Streetin jälkeen. Lopulta pääsin 101:lle jossa oli onneksi hiljainen lauantaiaamun liikenne. Laitoin vakionopeudensäätimen 75 mph:n kohtaan ja annoin ison veekasin lotkottaa rauhassa. Taakse jäi South San Francisco ennenkuin saavuin SFO:n kansainvälisen lentokentän kohdalle, jonka ohitin ja jatkoin kohti Piilaakson sydäntä. Karkea asfaltti jymisi Veten leveitten renkaitten alla, ja aina kaistaa vaihtaessa puolen tuuman korkuiset heijastenökäleet asfaltissa aiheuttivat etäistä rumputulta muistuttavaa jytinää...thum thump thump thump...kuin enteenä sille minne olin menossa.

Vajaan tunnin matkustamisen jälkeen Piilaakson viimeinen etäpesäke eli San Jose jäi taakse. Edessä oli iso liittymä, josta oli tarkoitus kääntyä sisämaahan vievälle valtatielle. Jenkkityyliin rampit moottoritieltä toiselle olivat sopivan loivia jotta Vetellä voi niistä surutta painaa koskematta edes vakionopeudensäätimeen. Thum thump thump kuului taas vaihtaessani kaistanökäreitten yli sisimmälle kaistalle sisämaahan vievällä highwaylla. Suomirokki soi Veten CD-soittimessa...Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maa...

Parin tunnin matkustamisen jälkeen saavuin risteykseen, josta vaihdoin pienemmälle tielle. Muutaman mailin jälkeen saavuin pieneen kalifornialaiskylään. Paikka muistutti jotenkin etäisesti Kauhavaa. Maanpinta oli täysin tasaista, peltoja ja taloja näkyi siellä täällä. Ja tietysti sotilastukikohtakin löytyi, aivan kuin Kauhavallakin. Lopulta löysin oikean risteyksen ja ajoin parkkipaikalle. Parkkipaikan vierellä odotti tällainen näky....harmi etten parkkeerannut Vetteä viereen että olisi saanut samaan kuvaan...

(Tässä hieman isompi kuva)

http://img412.imageshack.us/img412/5443/bb4ok3.jpg

Kävelin parkkipaikan vieressä olleeseen toimistoon ja kerroin asiani. Halusin nähdä aseen jolla minua oli uhattu. Virkailija otti vastaan ojentamani 2 dollaria ja käski kävellä ulos, kääntyä oikealle ja jatkaa parisataa metriä ja pysähtyä sitten. Niinpä tein käskettyä. Ja tällainen tuli vastaan...:

Ai ei sano mitään? No ei se mitään...kyseessä on nimittäin strategisten pommittajien lennoston tunnus. Ja tällainen löytyi tunnuksen alta...:

Tuolla kun "losahuttaa", niin eipä jää paljoa jäljelle pienestä maaseutupitäjstä. Kyseessä on ilmasta maahan -laukaistava taktinen reilun megatonnin ydinase jota "käytettiin" 60-70 -luvulla.

Olin lopulta kohdannut aseen joka oli minua uhannut. Ehkä juuri tällainen ydinase ei ollut Kauhavaa uhannut, vaan ennemmin mannertenvälinen ydinohjus tai -kärki, mutta symboliikkaa tämä kyseinen ydinohjus kuitenkin edusti. Ja ihmiskunnan hulluutta. Miksi pellavapäisen pienen pojan olisi pitänyt kärsiä suurvaltajohtajien valtatavoitteiden takia? Onneksi näin ei käynyt. Lähdin hiljaisin mielin kiertämään ruohokenttää jossa sijaitsi muitakin lentokoneita ja ohjuksia. En kuitenkaan käynyt pitkälleni nurmikolle. Ja päiväkin oli näin sisämaassa sumuinen eikä sinistä taivasta näkynyt.

http://en.wikipedia.org/wiki/AGM-28_Hound_Dog

Tässä kuvia pommikoneesta joka ohjusta kantoi. Kaikki varmaan tietää koneen tyypin joka on Boeing B-52:

Moody Bluesin levynkansi vuodelta 1970 (LP sisältää kappaleen "Melancholy Man"). Kuten näkyy, kansi sisältää myös ydinohjuksen...:

Se tarinasta. Alla vielä muutama kuva lisää. Tästä lentokonemuseosta oli juttua vähän aikaa sitten Tekniikan Maailmassakin, muistaakseni paikkakunta jossa museo sijaitsee on Castle Rock. Heh, nimihän voisi olla vaikka jonkinlainen huono "eglanninnos" Kauhavasta...