Kolme tositarinaa elämästä ja autoista

[Pekka Berkeles]

Tänä aamuna heräsin varhain. Eräs kaverini oli nimittäin viikolla pyytänyt josko saapuisin Lahteen lauantaina auttamaan häntä uuden ECU:n ja erityisesti siihen liittyvien tietokonejutskien kanssa. Paikalla olisi toki varsinainen guru joka hoitaisi säädön, mutta mun piti olla paikalla "opiskelemassa" miten homma toimii PC:n softalla, joka tulisi kaupan päälle (kyseessä ei ollut Corvette).

Olin siis varhain hereillä ja juodessani aamuteetä selasin TV:stä kanavia. Vastaan tuli musiikkivideoita näyttävä kanava. Itse kappale joka sattui soimaan oli loistava, mutta videon juoni oli aivan surkea. Ajattelin itsekseni, että millainen videon juonen oikein pitäisi olla, että se olisi hyvä.

Hieman pohdittuani innostuin taas kirjoittamaan tarinaa läppärille, mutta en päätynyt väsäämään tarinaa joka liittyisi musiikkivideoon, vaan autoiluun.

Päädyin kolmeen teemaan: jännitys, pelko ja raivo. Ajattelin, että teen kolme erillistä tositarinaa, jotka koskettavat näitä kaikkia teemoja. Valinta oli tietty helppoa, koska muistan nämä kolme tapausta/tarinaa varsin hyvin. Kaikki ne ovat sattuneet omalle kohdalleni.

"Ihmisen sydän lyö lepotilassa noin viisikymmentä kertaa minuutissa. Lievä fyysinen rasitus saattaa heikkokuntoisella nostaa sykkeen sataan. Raskas fyysinen rasitus voi urheilijalla nostaa sykkeen lähes kahteensataan. Mikään näistä ei kuitenkaan vedä vertoja sille, että mukana sykkeen rinnalla on myös jännitys, pelko tai jopa raivo. Kaikki nämä aspektit ovat mukana - enemmän tai vähemmän - allaolevassa kolmessa tositarinassa."

Allaolevaa ekaa tarinaa kaavailin keskimmäiseksi, olisin nimittäin halunnut aloittaa nimenomaan Corvetesta kertovalla tarinalla. Valitettavasti aloitin luomaan tekstiä ensin keskimmäiseen ja koska tarina vain paisui ja paisui, päätin että aloitetaan sitten tällä tarinalla joka on alla. Kuten skannauksesta näkyy, tarina on tosi (joitain osia voin muistaa hieman väärin, kuten sen oliko Keimolan huoltoasema jo olemassa vaiko ei jne.).

Istuessani Lahden junaan, aloitin kirjoittamisen, ja näin siinä sitten kävi....

[MS]

Hei tää tarina loppuu kesken

[hakkis]

Oliko tämä nyt sen sun romaanin aloitussivu.Jos oli,niin voin heti ilmoittaa,että kässäriä ei tarvitse lähettää.Kustannan vain hyvää proosaa.

Koitas aloittaa ihan alusta ja keskity ainoastaan teemaan jännitys.Se aihe nimittäin,
näin kustantajan näkökulmasta tarkasteltuna,anttaa anteeksi pientä innovaatiovajetta.

[Pekka Berkeles]

…myönsi nopeuden ja kertoi autonsa nopeusmittarin näyttäneen 205 km/t…

Makasin sängyllä selälläni ja katselin katossa poikittain olevia puupaneeleja. Talon rakentajalta oli paketti paneeleita ilmeisesti loppunut kesken, eikä uusi paketti ollut ihan samaa sävyä. Mitäs tuosta, harvahan asiaa edes huomaa, ajattelin, paitsi tietysti minä onnellinen, joka pidin kainalossani rakentajan tytärtä.

Teki mieli nousta ylös, mutten aivan vielä malttanut. Oli juuri se käsinkosketeltava hetki, jolloin syyskesäinen päivä muuttuu illaksi. Auringonvalo muutti hieman sävyään ja joka puolella oli hiirenhiljaista. Talon muu väki oli sukuloimassa naapuripitäjässä.

Liikahdin hiukan ja Mari sanoi heti: ”älä lähde vielä, ollaan vielä hetki näin”.

Jokaisena sunnuntaina lähtemiseni oli muuttunut aina vain vaikeammaksi. ”Mennäänkö ensi lauantaina katsomaan pesispeliä”, Mari kysyi hiljaa. En hennonut sanoa vastaan, vaikken erityisesti ollutkaan pesäpallosta kiinnostunut.

Nousin lopulta ylös, kiirehdin alakertaan, nappasin jääkaapista Jaffa-pullon mukaani ja kävelin ulos autolleni. Käynnistäessäni moottorin vanha tuttu tupla-dell’Ortojen rohina kuului konepellin alta. Käännyin pakoputket paukkuen ankarassa sivuluisussa soratielle jota käytin oikotienä Alajärveltä Kauhavalle. Matkani jatkui Kauhavalta edelleen Vaasaan, tällä kertaa tylsää asfalttitietä pitkin.

Viikko kului opiskelun merkeissä. Perjantaina palattuani Vaasasta Kauhavalle vierailin erään tutun autoliikkeessä. Astuessani sisään Juha kysyi samantien: ”lähärekkö Pekka aamulla junalla Helsinkiin, isoolta kirkolta pitäis hakia kakslitraanen iS Sierra Kauhavalle”. Ajatus oli houkutteleva, olihan melkein uudella autolla ajaminen tuolloin kivaa, ja varsinkin kun kyseessä olisi reipas peli. ”Notoki, ja taksahan on se normaali”, vastasin. Unohtaen täysin, että mähän olin luvannut mennä Marin kanssa katsomaan pesäpallo-ottelua lauantaina.

Illalla mieleeni muistui pesispeli. Tein äkkiä sotasuunnitelman. Jos menisin varhaisemmalla junalla Helsinkiin ja ajaisin liki lätkä pohjassa takaisin Pohjanmaalle, ehtisin juuri ja juuri Alajärvelle katsomaan ottelua. Huh, kaksi kärpästä samalla iskulla.

Lauantaiaamuna olin loistavalla päällä. Hyppäsin junaan ja hykertelin vieläkin suunnitelmani täydellisyyttä. Keskinopeuden olisi tosin oltava järkyttävän korkea, mutta yrittänyttähän ei laiteta, kuten sanonta kuuluu.

Torkahdin ennen Tamperetta ja heräsin vasta kun juna tuli Pasilaan. Kävin pikapikaa vessassa pesemässä naamani ja palattuani paikalleni keräsin tavarani ja nousin junasta päärautatieasemalla. Löysin kirkaanpunaisen Sierran helposti parkkipaikalta, esittelin itseni kuljettajalle, teimme paperit ja hyppäsin kuskinpaikalle. Liu’uin autoineni samantien Mannerheimintien vilinään kohteenani vanha Hämeenlinnantie. Moottoritietä Helsingin ja Tampereen välillä ei tuolloin vielä ollut, tai ei ainakaan ollut koko matkalla.

Pysähdyin Keimolan huoltoasemalla, tankkasin tankin piripintaan, tarkistin nesteet ja öljynpinnan ja eikun menoksi. Sää oli mainio ja liikenne oli harvalukuista. Sattumalta oli juuri se viikonloppu, jolloin Jyväskylän Suurajot olivat käynnissä.

Päästyäni Hämeenlinnaan asti totesin, että olen aikataulustani jäljessä. Nyt oli pakko kiristää. Edessä ajoi valkoinen Bemari ja ohitin sen täyskaasulla kolmosvaihteella, hieman ehkä uhkarohkeasti. Edessä näkyi pelkkää suoraa ja sitten jonkinlainen notko. Nostin nopeuden yli 170 km/h, joka oli jo aika paljon kaksikaistaisella tiellä. Nähtyäni, että edessä oleva laaksossa ei ollut kaistallani autoja, painoin kaasun pohjaan. Nopeus nousi yli kahdensadan. Mittari näytti tasan 205 km/h, kun vastaan tuli Saab, jossa kojetaululla oli selvästikin jokin vekotin ja kuljettajalla oli suu ammollaan auki. Siviilipoliisiauto! Voi berkele!

Tajusin sadasosasekunnissa mitä oli tapahtunut. Olin ajanut kaasu pohjassa ”lentävien” tutkaan. Pulssi nousi saman tien jonnekin 180 s/min paikkeille. Koko ylävartaloni alkoi puutua tajutessani salamannopeasti että ajokortti olisi mennyttä kalua jos jäisin kiinni. Sormenpäissäni pisteli. Sydän hakkasi kuin hullulla. Ajattelin, että ”ei koskaan se poliisi saa mua kiinni sillä Saabinrämällä”.

Ajatukset juoksivat villisti, samalla kun katselin tarkasti edessäolevaa tietä. Koko lyhyenä hetkenä en ollut nostanut kaasupoljinta lattiasta, koska edelläajavia tai muutakaan rajoittavaa tekijää ei ollut ilmaantunut. Päätin kuitenkin, etten ota ylettömiä riskejä, sillä eihän tässä hengestä sentään ollut kyse. Tai tavallaan oli, muitten hengestä. Ohitusten piti siis olla riittävän ”turvallisia” kaikille. En aikonut tappaa ketään.

Äkkiä näin edessäni risteyksen, josta alkoi soratie sisämaahan. Ei ollut mitään mahdollisuutta ehtiä jarruttaa. Jatkoin matkaa kaasu pohjassa. Edessä ei vieläkään näkynyt liikennettä. Ajattelin, että kyllä tämä tästä. Kunnes seuraavan mutkan takaa ilmestyi vastaantuleva poliisiauto, jossa sekä kuski että apukuski heiluttivat pingismailalta näyttäviä kylttejä, joissa luki ”SEIS”. Tiesin että pelini olisi pelattu. En voisi myöhemmin väittää, että en ollut nähnyt vastaantulevaa poliisiautoa ja pysähtymismerkkejä. Jarrutin rajusti ja pysäytin auton tien laitaan. Kaivoin luovarin hanskalokerosta. Se olikin ainoa paperi mikä oli mukanani. En ollut ottanut edes ajokorttiani mukaani. Eihän ajokorttia pesisottelussa tarvita.

Pulssini oli laskenut alle sadan heti pysäyttäessäni auton. Ei ollut enää syytä jännittää. Tehty mikä tehty, ja nyt olisi seuraamusten aika. Ajattelin, että sivupeilissä näkyvä lähestyvä konstaapeli karjuisi ensin viisi minuuttia, ennenkuin saisin puheenvuoron. Avasin sivulasin ja valmistauduin kuulemaan saarnaa.

”Ajokortti ja rekisteriote”. Luulin kuulleeni väärin. Poliisi toisti selkeästi ja rauhallisesti: ”ajokortti ja rekisteriote”. Vieläkin hieman häkeltyneenä vastasin, että ”ajokortti jäi kotia ja nimelläni varustettua rekisteriotetta ei ole kun justiinsa ostin auton – luovari tosin löytyy”.

”Vai niin”, vastasi poliisi, ja pyysi että siirtyisin taaempana olevaan poliisiautoon. Siispä tein työtä käskettyä ja istahdin poliisiauton takapenkille. Kuskina ollut poliisi totesi: ”teit sitten päivän pohjat, 189 km/t”. Tunsin taas miten ylävartaloni alkoi puutua, vaikka pulssi ei enää juuri noussutkaan.

Paikalle saapui lisää poliisiautoja. Eräs ulkona olleista poliiseista pyyti minua siirtymään takaisin Sierraan, mutta apukuskin paikalle. En kuulemma enää saisi ajaa Sierraa, ja minut siirrettäisiin seuraavaksi paikallisen poliisilaitoksen hoiviín. ”Lentävät” eivät jatkaisi tapaukseni tutkintaa, vaan vastuu siirrettäisiin Hattulan piirin nimismiehelle.

Hattulassa poliisiaseman pihassa oli vastassa nuori mies- ja naispoliisi. ”Onks tää joku huumekuriiri”, viisasteli nuori miespoliisi, kun Liikkuvan Poliisin konstaapeli ”luovutti” allekirjoittaneen poliisiaseman edessä. ”Pitäisikö meidän tutkia tämä kuriiriauto, vai onko tämä pakoauto, häh”. Katselin hiljaa maata kohden ja vilkuilin silmäkulmieni alta nuorta naispoliisia, jos vaikkapa häneltä saisi jotain tukea. Yritin olla niin viattoman näköinen kuin mahdollista. ”Mennääs sisälle”, naispoliisi sanoi, kun Fordin takaluukusta ja sisätiloista ei löytynyt pikaisen tutkinnan jälkeen mitään epäilyttävää. Samalla Liikkuvan Poliisin konstaapeli toivotti onnea tutkimuksille ja lähti takaisin kohti valtatien nopeusratsiaa.

”Kuule poika, kun sulla ei oo minkään valtakunnan henkilöpapereita mukanasi, miten me voidaan olla varmoja siitä kuka sä olet tai väität olevasi”, kysyi nuori miespoliisi ja jatkoi: ”sanohan vaikka koska sun nimipäiväsi on?”. Mietin hetken ja vastasin, että ”meillä kotona ei vietetä nimipäiviä, joten en ole varma, mutta oliskohan se joskus toukokuussa?”. Miespoliisi vilkaisi merkitsevän näköisenä naispoliisia. Hetken hiljaisuuden jälkeen naispoliisi sanoi miespoliisille: ”Mikko, koska sinun nimipäivä muuten on”. Taas oli hetken hiljaista, kunnes naispoliisi räjähti nauramaan ja hekotuksen hieman rauhoituttua jatkoi: ”et taida itsekään muistaa koska oma nimipäiväsi on”. Miespoliisi ei sanonut mitään, katsoi vain allekirjoittanutta murhaavasti.

Ehdotin, että josko soittaisimme tuttavani autoliikkeeseen. Sanoin, että autoliikkeessä olevat eivät voi tietää tapahtumista etukäteen, joten mitä tahansa kysytte, saatte varmasti rehellisen vastauksen. Näin tehtiin ja nuoret poliisit lopulta uskoivat kuka olin ja millä asialla. Naispoliisi kysyi lopuksi, että mihin minulla oli ollut niin kiire, jolloin vastasin tietysti, että ”no pesäpallo-otteluun”. Sain osakseni kummallisen katseparin.


To be continued...

[hakkis]

No niin.Pieni huomautus oli näköjään tarpeelinen.Toinen sivu anttaa jo odottaa jotain jännittävää tai ainakin mielenkiintoista juonen rakentelua.Kolmatta sivua odottelen jo mielenkiinnolla.

[Pekka Berkeles]

Second and last part of the first story.


”Meidän nimismies tulee onneksi tänään lauantaina poikkeuksellisesti käymään toimistolla, joten voit esittää asiasi hänelle”, kertoi nuori naispoliisi istuttuani sitä ennen varttitunnin eräässä poliisiaseman toimistohuoneista. ”Kerrot hänelle rehellisesti mitä olet tehnyt ja hän sitten päättää mitä sinun kanssasi tullaan tekemään.” Ohjeet saatuani kävelin sydän pamppaillen kohti toimiston ovea ja ajattelin, että minkähänlainen virkamies siellä onkaan. Hämmästykseni oli suuri, koska ilmeni että nimismies olikin pukeutunut sivutoimisen maatalouden vaatiman asun mukaisesti, ja huoneessa haisi selvästikin lehmänpaska. Lisäksi nimismies muistutti ilmielävää Leo Lastumäkeä. Tilanne oli niin absurdi, että jännitykseni alkoi purkautumaan vaivoin tukahdutettuna, äänettömänä naurunpurkauksena.

”No mitäs sinä olet tehnyt”, kysyi nimismies nostamatta edes katsettaan työpöydällä olleista papereista, vaikka arvatenkin tiesi tarkalleen mitä olin tehnyt. Naurunpurkauksen tukahduttaminen ei enää onnistunut, jolloin yritin verhota sen vastineeseeni: ”Kaa-hah-hah-hah-haa-kaahasin valtatiellä ka-hah-hah-hah-htasataa”. Yritin epätoivoisesti olla virnuilematta, mutta naaman peruslukemille saaminen tuntui olevan äärimmäisen vaikeata. Onneksi nimismies ei vieläkään nostanut katsettaan papereista. Eikä puhunut mitään hetkeen.

”No, tilanne on nyt se, että vaikka sinulla sitä ajokorttia ei nyt ollutkaan mukana, niin virallisesti se on nyt otettu pois sinulta. Joten palattuasi Kauhavalle menet heti maanantaiaamuna paikalliselle poliisiasemalle ja viet sen kortin sinne. Etkä aja autolla, koska olet ajokiellossa. Tuliko tämä selväksi?” Nimismies nosti lopulta katseensa, ja olin onneksi saanut jo viattomimman ilmeeni palautettua kasvoilleni. ”Tämä selevä”, vastasin ryhdikkäästi. ”Voitte poistua”, nimismies jatkoi. Ja minä poika poistuin, äänettömästi.

Nuori naispoliisi saatteli minut poliisiaseman ulko-ovelle ja toivotti turvallista matkaa. Kiittelin ja kysyin vielä häneltä, että missäpäin valtatie on, ja hän viisasi minulle kädellään oikean suunnan. Lähdin tarpomaan kohti Parolannummea ja ohitettuani panssariprikaatin valtatie olikin jo näkyvissä.

Mulla on aina ollut rento asenne elämään. Niin nytkin. Nimittäin kun ”paskasangosta oli mennyt ripa poikki”, niin mitäpä sitä enää lisää murehtimaan. Kävi niinkuin kävi. Päivä oli kaunis ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Hetken liftattuani pääsin erään liikemiehen kyytiin ja matka taittui reippaasti Tampereelle asti. Ei tosin aivan yhtä reippaasti mitä olin alunperin ajatellut, vaan ihan rajoitusten mukaisesti. Tampereelta pääsin eteenpäin kolmen tytön kyydissä, jotka olivat matkalla jonnekin, en enää muista minne. He kääntyivät pois Pohjanmaalle vievältä tieltä hiljaisessa, joka puolelta metsän ympäröimässä risteyksessä, jonne jäin yksikseni odottamaan seuraavia autoja. Alkoi jo hämärtää ja harakat ”nauroivat” metsässä. Ajattelin, että mullehan ne tietysti nauraa... Lopulta muutaman auton ajettua ohi pääsin erääseen Toyota Hiaceen, jossa oli kaksi nuorta miestä. Heitä huvitti tarinani niin, että apukuski tarjosi allekirjoittaneelle tukevat kossupaukut useaan kertaan. Joten saavuttuani Seinäjoelle olin jo mukavasti humalassa.

Missään vaiheessa reissua en päässyt puhelimen ääreen voidakseni soittaa Marille, ettei turhaan odottele vaan menee sinne pesäpallomatsiin ihan itse. No, Mari ei ollut mennyt matsiin vaan poikaystävänsä, köhöm, piittaamattomuuden vuoksi oli päättänyt lähteä raflaan. Ja sattumoisin Seinäjoelle, jossa siis itsekin olin. En kuitenkaan mennyt Seinäjoella raflaan, vaan jatkoin liftaamista ja lopultakin yöllä puoli kahden aikoihin olin taas takaisin kotona. Alkuperäinen suunnitelma ei ollut mennyt ihan ”putkeen”, mutta toisaalta, hauskaa oli ollut.

Seuraavana maanantaina menin heti aamusta käymään poliisilaitoksella. Esitin asiani tiskillä ja ojensin ajokorttini virkailijalle. ”Heh, eihän tässä ole edes valokuvaa”, oli kommentti. Niin, paperinen ajokorttini oli tosiaan ollut kerran pesussa, joten valokuvasta oli lionnut varsinainen kuvaosuus kokonaan pois. Mutta kaikki tiedot olivat sinänsä aivan oikein. Perusteluni tuntuivat menevän harakoille ja kinatessani asiasta virkailijan kanssa viereisen toimiston ovi aukeni ja tutun näköinen komisario sanoi: ”tuus ny tänne”.

En tunne poliiseja nykyään, enkä tuntenut silloinkaan, mutta tämän nimenomaisen poliisin olin nähnyt usein tuttuni autoliikkeessä. En silti epäillyt mitään erityistä, vaan istuin vain alas tarjotulle penkille ja seurasin miten komisario alkoi naputtamaan kirjoituskoneella jotain lomaketta. ”Nimi, osoite ja sosiaaliturvatunnus”, hän kysyi, joihin tietysti rehellisesti vastasin. Sen jälkeen ei ainuttakaan kysymystä. Meni minuutti, meni kaksi, meni melkein kymmenen minuuttia. Istuin hievahtamatta ja seurasin katseellani miten lomakkeeseen syntyi tekstiä.

Lopulta komisario sanoi: ”mjoo, eiköhän se näin menny, laitas nimi alle”. Olin hieman häkeltynyt ennenkuin tajusin, että tarinani juoni oli jo kiirinyt kaikkien olennaisten henkilöiden korviin edellisen päivän aikana. Olin nimittäin sunnuntaina kertonut tutuille asiasta, mutten kuitenkaan suoraan Juhalle, joka minut oli alunperin pyytänyt Sierraa Helsingistä hakemaan. Vaan maallahan mikään ei pysy salaisuutena. Laitoin nimeni paperiin, kiitin ja poistuin poliisiasemalta. ”Kaahasin” polkupyrällä kotiin.

Kahden kuukauden kuluttua ohitin taas Hattulan maisemat. Tällä kertaa junalla, saavuin nimittäin Hämeenlinnan käräjäoikeuteen kuulemaan tuomioni. 90 päiväsakkoa ja 3 kuukautta ajokieltoa. Rahallisesti sakot eivät olleet hurjat, yhteensä 1800 markkaa. Äitee ei tykänny ollenkaan, sillä hänhän ne sakot joutui maksamaan. Eihän mulla rahaa ollu, köyhä opiskelija kun olin. Isä taas olisi varmaan sanonut ”poika berkele”, mutta jätti kuitenkin sanomatta, mahtoi salaa hieman ihailla jälkikasvuaan.

Vain jumala tietää, mutta ehkäpä tuosta elokuisesta pävästä lähti kehitys, jonka tuloksena minä ja Mari lopulta ajauduimme erillemme toisistamme. Ilman ylinopeutta asiat olisivat voineet ehkä mennä toisin. Ylinopeus on ainakin omasta mielestäni aika lievä rikos (vaikka Mari siitä aina jaksoikin "marista"), varsinkin verrattuna siihen, miten Marille myöhemmin kävi. Nimittäin muutamaa vuotta myöhemmin hänen mustasukkainen ex-poikaystävänsä (en siis minä) metsästä väijymällä ampua pamautti Marin hengiltä kiväärillä Marin ottaessa aurinkoa kotitalonsa nurmikentällä. Ampuja teki myöhemmin samana iltana itsemurhan juomalla myrkkyä ja kaivamalla itselleen peltoon haudantapaisen kuopan.

Alla skannaus Hattulan nimismiehen päätöksestä. Marista kertovia lehtijuttuja en nähnyt tarpeelliseksi tänne skannata. Rauha hänen sielulleen.

**************

[Corvette63]

Jännittävä tarina! Näissä Pekka Berkeleksen tarinoissa pääsee hienosti mukaan tunnelmaan, kun kuvailut tapahtumapaikoista, säästä, sekä tunnelmasta ovat niin hienosti tempaistuja. Oli pakko laittaa ipod ja radiolaite yhdistelmäni pois päältä soimasta ja pysähtyä lukemaan tätä oikein ajatuksen kanssa! Hyvä!

Jatko-osia odotellessa..

[Corvette63]

Originally Posted by corvette63

Jännittävä tarina! Näissä Pekka Berkeleksen tarinoissa pääsee hienosti mukaan tunnelmaan, kun kuvailut tapahtumapaikoista, säästä, sekä tunnelmasta ovat niin hienosti tempaistuja. Oli pakko laittaa ipod ja radiolaite yhdistelmäni pois päältä soimasta ja pysähtyä lukemaan tätä oikein ajatuksen kanssa! Hyvä!

Jatko-osia odotellessa..

Siis tämä viesti tuon ensimmäisen tarinan jälkeen, kirjoittelin vähän myöhässä. Nyt pitää syventyä toiseen juttuun!

[Pekka Berkeles]

Originally Posted by hakusellaan

No niin.Pieni huomautus oli näköjään tarpeelinen.Toinen sivu anttaa jo odottaa jotain jännittävää tai ainakin mielenkiintoista juonen rakentelua.Kolmatta sivua odottelen jo mielenkiinnolla.

No nyt pitäis olla tarjolla.

Nää tarinat on aika "vedoksia" tai "drafteja" kuten jenkki sanoisi, koska teksti pitäisi aina ensin uudelleenlukea seuraavana päivänä ennen "julkaisua" Finnsharkissa. Tää mun nykyinen saman päivän aikana postaaminen nimittäin johtaa siihen, että tarinassa voi olla epäjohdonmukaisuuksia, joita en itse hoksaa kirjoittamisvimman aikana.

Sinänsä todellisia tapahtumia on aika helppo laittaa paperille, mutta vaikeus on esittää asiat niin, että lukija ymmärtää sisällön edes suunnilleen niin kuin asiat tapahtuivat.

Fiktio on helpompaa, koska ei ole "oikeata" tapaa ymmärtää tarina. Mutta myös fiktiossa tarttis olla sujuva tarina.

Pitää varmaan mennä jonnekin kirjoituskursseille, että saan näistä teksteistä vähän sujuvampia. "Hakusellaan"-nimimerkin ajattelin palkata oikolukijaksi ja ideoiden testaajaksi (no vitsi vitsi...)

[Pappatunturi]

Pekka, en tunne sinun lisäksi kuin yhden toisen joka pystyy vastaavaan varbaalisen ulosantoon noin hienosti. Jännä,koominen ja samalla surullinen-niin pohojanmaata- kuvaava kertomus.

Kiitos!