Tosi tarina: A.C. Corvette, osa 1

[Pekka Berkeles]

Siis mikä ihmeen A.C. Corvette? Oikein tottako? Kyllä. Ihan totta. Minäpä kerron.

Muutin talvella 2000 Kaliforniaan. Dot Com –huuma oli juuri korkeimmillaan ja asuntojen vuokrat olivat San Franciscossa todella korkealla. Tai siltä se ainakin tuntui, noin suomalaisen näkökulmasta. Ajattelin ensin, että muutan Tyynen meren rantaan lähelle Ocean Beachia, mutta käytyäni alueella totesin, etten uskalla asua kyseisellä asuinalueella. Siispä nostin hieman ajattelemaani vuokramaksimia ja aloin katselemaan vuokrakämppää muilta alueilta. Ja niinhän siinä kävi, kuin joskus autokaupoissa konsanaan, että nostamalla ylärajaa sain koko ajan paremmalta ja paremmalta tuntuvia huoneistoja tarjolle.

San Franciscon Pacific Heights on varsin hieno asuinalue. En ollut ajatellut, että sieltä löytyisi kämppää edes kohtuuhinnalla. Tai ainakaan sellaista kämppää, jossa olisi autotalli. Nimittäin kadulle parkkeeraaminen ei todellakaan ole optio, paitsi jos erityisesti pitää jokailtaisesta tunnin parkkipaikanmetsästyksestä. Minä en pitänyt, joten talli oli oltava. Niinpä kiinnitin huomiota ilmoitukseen, jossa tarjottiin vuokralle juuri sopivankokoista kämppää ja ihanteellisessa paikassa, lisäksi mukaan kuului tallipaikka. ”Hmm...jotain kummallista tässä täytyy olla...” Ilmoituksessa nimittäin mainittiin, että ”only for small car”. Mikähän mahtoi olla pieni auto vuokranantajan näkökulmasta? Oli pakko lähteä itse katsomaan paikan päälle.

Taisi olla tiistaiaamu kun saavuin paikalle valkoisen pienkerrostalon eteen tarkistamaan josko vuokranantaja olisi paikalla. Ja olihan hän, tosin luulin häntä ensin joksikin meksikolaiseksi puutarhuriksi, koska hänen päällään olleet vaatteet olivat niin tolkuttoman risaiset. Ja ikääkin näytti olevan ainakin 70 vuotta. Vaan eipäs ollutkaan, veikkaukseni meni tälläkin kertaa hieman pieleen, Alice oli nimittäin 78-vuotias. Ja terävä kuin partaveitsi.

Kävimme ensin katutasolla olleessa autotallissa mittailemassa tallipaikan leveyden. Pituutta oli riittämiin, mutta leveyden kanssa näytti olevan tiukkaa. Mulla ei tuolloin onneksi vielä ollut omaa autoa, joten - niin hupaiselta kun tämä kuulostaakin - yhtenä autonvalintakriteerinä tulin käyttämään maksimileveyttä. Alunperin suunnittelemani avo-Camaro tippui pois listalta ja C4 Vette tuli tilalle. Ja sellaisenhan mä sitten lopulta hankinkin.

Takaisin Aliceen. Yhdysvaltain liityttyä toiseen maailmansotaan, tuolloin 19-vuotias neito päätti ryhtyä sairaanhoitajaksi ja sai komennuksen Tyynen meren sotanäyttämölle. Sodan jälkeen perhe asettui San Franciscoon, amiraali-isän työn takia. Ja tuolloin sodan jälkeen Alice tapasi tulevan miehensä, italialaissyntyisen herra Corsetin. Lapseton pariskunta piti useaa ravintolaa ja päivittäistavarakauppaa ympäri San Franciscoa, ennenkuin he keskittyivät kiinteistöbisnekseen 60-luvulla. Aviomies kuoli 70-luvun lopulla ja Alice jäi leskeksi. Oman kerrostalon hoitaminen, muitten kiinteistöjen lisäksi, muodostui Alicelle työksi, ajankuluksi ja harrastukseksi. Mitä nyt siinä sivussa kymmenien miljoonien dollarien pörssiomaisuus vei myös oman aikansa. Ja tällaiselle ”mummulle” minä päädyin vuokralaiseksi.

Kysyin kerran, ollessamme illallisella erässä Polk-streetin lukuisista ravintoloista, että miksi juuri minä olin tullut valituksi vuokralaiseksi. Hakemuksia oli nimittäin tullut yli 80 kappaletta. Vastaus oli: ”voi poika hyvä, kun sinä satuit olemaan töissä sellaisessa yrityksessä, jonka pörssiosakkeella olen tehnyt reilun voiton – jos olisit ollut töissä Ericssonilla, niin sitten et olisi missään nimessä tullut valituksi”. Heh, joskus käy säkä. Ja eikä tämä vielä mitään, nimittäin tarina jatkuu...

Alice piti kerrostalossaan asuvia asukkaita kuin omana perheenään. Hänellähän ei ollut lapsia. Toisaalta vaikka Alice seurallinen olikin, hän osasi myös olla tunkeutumatta toisten ihmisten yksityiselämään. Tietysti kerrostalossa näkee ja kuulee kaikenlaista, joten hän taisi kyllä olla parhaiten perillä siitä kuka tapaili ketäkin jne.

Aina silloin tällöin tullessani töistä oli pieni paperilappu huoneistoni oven sisäpuolella. Tällä tavoin Alice viestitti mitä milloinkin. Esimerkiksi että ”huomenna siivooja tulee ja siivoaa asuntosi”, tai ”ilmoita sopiiko illallinen huomenna”. Jos ei ruoka maittanut, niin oli tietty ihan ookoo kieltäytyä. Mutta en muista että olisin kieltäytynyt kertaakaan, tokihan illallinen hyvässä ravintolassa viinin kera aina maistuu.

Joskus musta tuntui, että olin oikeasti adoptoitu. Tilanne olisi tietysti ollut toinen, jos olisin ollut perheellinen, mutta poikamies kaukaa toiselta puolen maailmaa taisi aiheuttaa jonkinlaisen hoivareaktion Alicessa. Eikä se toisaalta mua häirinnyt. Cruisaillessani Corvetella Friskon mäkiä ylös ja alas oli ihan mukavaa kuunnella, kun Alice kertoili apukuskin penkiltä San Franciscon historiasta ja vaikkapa nyt Pacific Heightsin taloista ja vanhoista suvuista jota alueella asui. Ja aina välillä mä kerroin tarinoita Suomesta, ja miten olen aina halunnut omistaa Corveten ja miten nyt amerikan-duunin avulla mä sellaisen lopulta sain hankittua. Huomasihan Alice tietysti, että Corvette oli oikeasti mulle tärkeä.

Amerikassa on monia kummallisuuksia, kuten esimerkiksi vuokran maksaminen shekillä. Mulle ei siis ollut tarjolla mitään pankkitiliä, jonne vuokra olisi pitänyt maksaa jonain tiettynä päivänä, vaan mun piti kirjoittaa shekki, joka sitten piti työntää penthousen eli Alicen asunnon oven alta sisäpuolelle. Muutaman päivän päästä omalla tilillä näkyi, että shekki oli ns. cashattu, eli shekin summa oli lähtenyt mun tililtä. Näin jatkui parisen vuotta, kunnes raha ei enää lähtenytkään mun tililtä.

Sanotaan että suku on pahin. En tiedä onko näin, mutta sellainen tilanne jossa Alice oli, taisi olla todella vastenmielinen. Alicellahan ei ollut omia lapsia. Aviomiehen puolelta sukua oli enemmänkin. Ja tämä suku odotti kieli pitkällä koska Alice kupsahtaa. Ei ne niitä hautajaisia tietenkään odottaneet, vaan sitä omaisuutta. Ja Alice tietysti tiesi tämän paremmin kuin hyvin. Eikä aikonutkaan kupsahtaa. Päinvastoin.

Eräänä päivänä tullessani töistä oli aulassa seinään kiinnitetty paperi, jossa luki että talo on myyty. Siis koko kerrostalo asuntoineen kaikkineen. Paperissa ei muuta lukenut. Ajattelin, että kysyn Alicelta hänet nähdessäni, että mitä tämä tarkoittaa, vaiko tarkoittaako mitään. Mutta meni viikko, etten nähnyt Alicea. Ihmettelin hiukan, olin nimittäin tottunut törmäämään häneen melkein päivittäin talon edessä olleessa pienessä puutarhassa, tai kattopuutarhassa jonne kaikilla oli vapaa pääsy – ja josta muuten oli upea näköala San Franciscon lahdelle.

Taisi mennä peräti kolme kuukautta, ennenkuin näin Alicen seuraavan kerran. Sekin tapahtui nopeasti portaissa, ja en edes ehtinyt tervehtiä, kun Alice painui jonnekin nurkan taakse piiloon. Itse asiassa tuo kerta taisi olla viimeinen, jolloin olen Alicen nähnyt. Ennen niin seurallinen ihminen oli ryhtynyt täydelliseksi erakoksi. Mitä ihmettä oli oikein meneillään?

[Pekka Berkeles]

Asuintaloni vieressä ollut naapuritalo Pacific Heightsissä näytti aikanaan ihan piparkakkutalolta. Puinen kerrostalo oli nimittäin tuolloin vaaleanpunainen ja siinä oli venäläistyyliset, sipulinkaltaiset tornit. Talossa asui alunperin juutalainen pariskunta. Aviomiehen kuoltua olisivat perintöverot olleet niin kovat, että leskellä ei olisi ollut varaa maksaa niitä. Niinpä leski testamenttasi talonsa (tai ainakin osan siitä) kaupungille, mutta vain sillä ehdolla, että kaupunki pitäisi talon tiptop-kunnossa ja että leski saisi vuokrarahat. No, kaupunki piti ”dealia” tietysti hyvänä ja kun leskikin oli jo 74-vuotias, case oli ns. ”no-brainer”. Enhän minä tietenkään tällaisesta mitään tiennyt kysyessäni kerran Alicelta naapuritalon kuistilla silloin tällöin näkyvästä vanhasta muorista. Alice kertoi tuon yllämainitsemani tarinan, lisäten vielä että muori on nyt 104-vuotias. Heh...kaupunki ei siis ollut vieläkään saanut omiaan takaisin sijoituksestaan...

Mutta mitä Alicelle sitten oli tapahtunut? Ja mikä tämä A.C. Corvette –juttu oikein on? No, tositarina menee jotenkin näin. Alicella oli mennyt aviomiehen suvun kanssa välit lopullisesti poikki, joten hän päätti ryhtyä toimenpiteisiin. Hän teki jonkinlaisen diilin kerrostalosta, en kuitenkaan tiedä tarkasti miten suku tähän liittyy. Kerrostalon myyntisopimuksessa oli kuitenkin jotain yllämainitun juutalaisen lesken tarinaa vastaavaa, eli että Alice saisi asua talossa kuolemaansa asti ja hän keräisi vuokratulot, joita sitten tosin käytettäisiin talosta tuleviin kuluihin, kuten jätemaksut, kiinteistövero ja mitä niitä nyt onkaan.

Tietysti, jos ei ole vuokratuloja, tai jos vuokria ei jostain syystä kerätä, niin talohan tekee persnettoa. Ja omistaja on vastuussa. Ja kun omistaja ei enää ollut Alice, vaan mahdollisesti aviomiehen suku, oli tilanne varsin herkullinen. Varsinkin tietysti vuokralaisten kannalta. Nimittäin talon myyntihetkestä eteenpäin en maksanut dollariakaan vuokraa. En enää koskaan. En pennin pyörylää.

En minä tietenkään tätä tarinaa heti tuolloin aluksi osannut arvata. Kirjoitin kuuliaisesti shekit ja laitoin ne penthousen oven alta Alicen huoneiston sisäpuolelle. Sinne ne jäivät pölyttymään. Vuoden jälkeen lopetin shekkien kirjoittamisen, keskusteltuani tietty ensin muitten vuokralaisten kanssa. Heillä oli sama tilanne. Ei heidänkään shekkejään koskaan muutettu rahaksi.

Suku, tai kuka talon omistikin, havahtui tilateeseen vasta paria vuotta myöhemmin. Eräänä päivänä sain lakimiestoimistosta kirjeen, joka oli osoitettu ”Pukka Pellarullille”. Nimi ei ollut ihan oikein, mutta osoite oli. Kirjeessä tiedusteltiin hienovaraisesti, mitä olin tehnyt vuokrashekeille ja että jos mahdollista, voisinko lähettää kahden vuoden vuokraa vastaavan shekin lakimiestoimistolle. Kirjeessä ei mainittu summaa jota he halusivat – ei tietenkään, koska eihän heillä ollut edes mun ja Alicen välille aikanaan allekirjoittamaani vuokrasopimusta joten eivät he edes tienneet vuokrani suuruutta...tai, heh, pienuutta. Kun en tuntenut ketään ”Pukka Pellarullia” enkä ko. lakimiestoimistoakaan, haistatin ns. paskat koko kirjeelle.

Koko kahden vuoden ajan olin laittanut vuokrarahat tarkasti sivuun, koska tiesin että vielä tulee hetki jolloin ne pitää käyttää. Ja käytinhän minä ne. Ostin mustan Z06 Corveten. Sain lahjan Alicelta, johon verottajakaan ei päässyt väliin, eikä koskaan pääse. Alice tiesi mitä mä halusin – mustan Corveten – ja hän sen mulle myös soi. Siksi mun Vetteen tulee vielä joskus logo jossa lukee A.C. Corvette.

PS: Näin viime yönä pitkästä aikaa unta San Franciscosta. Siksi kirjoitin tämän tarinan.

PS2: Tuon kahden vuoden vuokrattoman periodin jälkeen ajattelin, että tuuria on nyt venytetty tarpeeksi ja on aika vaihtaa toiseen vuokrakämppään. No, onneksi vastapuolella katua oli toinen kerrostalo, jonka isännöitsijänä oli vanha rouva jonka tunsin. Jotenkin mulla synkkaa hyvin vanhempien ihmisten kanssa, joten jo muutamaa päivää myöhemmin asuin uudessa kämpässä. Merinäköalalla toki, olihan kämppä ylimmästä kerroksesta. Ainoa huono puoli oli, että tästä asunnosta piti maksaa vuokraa, tosin Sophia järjesti dealin niin, että vuokra oli kohtuullinen.

PS3: Tässä allaolevassa kuvassa oikella on ”piparkakkutalo”. Keskellä/vasemmalle keltaisen julkisivun omaava talo on juuri se talo jossa asuin.

Tässä sitten mun asunto samasta kuvasta leikattuna. Kämppä on juuri siinä samassa kunnossa kuin mihin sen jätin 4 vuotta sitten. Verhot on samassa asennossa. Jos joku tarttee majoitusta San Franciscon reissulla, niin tässä olisi ovela, tosin riskialtis tapa viettää yönsä. Multa saa avaimet, ne on tuolla piironginlaatikossa odottamassa...

[MrT]

Hitto, taas jätit meidät kitumaan jatkoa odottaen
Edit: jatkohan tuli nopeasti ja tarina aivan tarpeeksi uskottava PB:n kertomaksi

[janiv]

Joko kustantaja on löytynyt? Aivan mainiota tarinaa ja kerrontaa Meinasin jo huutaa, että nyt äkkiä jatkoa, mutta painoin F5 luettuani ekan osan ja jatkoahan olikin jo.

[Pekka Berkeles]

Originally Posted by MrT

...jatkohan tuli nopeasti ja tarina aivan tarpeeksi uskottava PB:n kertomaksi

Uskottavapa hyvinkin. Tällaiselta näytti mun kattopuutarhasta kun käänsi katsetta vasemmalle...

Mukavasti rauhoitti tuollainen näkymä kun viinilasi kädessä odotti, että pihvi olisi pian sopivan kypsä grillissä...

[MrT]

Aivan käsittämättömän upea näkymä!!!
itselläni olisi kyllä ollut jääviileä colalasi kädessä

[MikkoM]

Voi Berkeles Pekka minkälaisen tarinan taas kerroit
Kiitos siitä!

[heimo huima]

Jälleen mahtavaa tarinaa..Tuota oli mukava lukea.

[Pekka Berkeles]

Originally Posted by MikkoM

Voi Berkeles Pekka minkälaisen tarinan taas kerroit

No, niin, miten tuon nyt ottaa, toisaalta aika tavanomainen tarina kuitenkin. Toki olihan mulle tietysti aika kova juttu se, että sain Z06:n rahat melkein kokonaan säästettyä vuokrarahoista. Mutta jos todellista draamaa kaipaa, niin tässä allaolevassa skannauksessa sitä on. Kauhavalaissyntyinen Heikki Hemminki julkaisi jokunen vuosi sitten päiväkirjojaan jotka on kirjoitettu sotien aikana. Miettikääpä miltä on tuntunut olla ala-asteella (?), kun opettaja on tullut luokkaan ja tilanne on ollut tämä:

..."Sitten me lähärimmä kotia. Kaikki pelekäs, kun sota oli alakanu. Mäkin juaksin huutaen kotia minkä koivista pääsin, kun lentokoneeta lenteli taivhalla. ... Isä lähti Pernaalle ottamhan asiasta selevää."

Kirjan nimi on "Veli-Matin Sotapäiväkirja", kirjoittajana siis Heikki Hemminki. ISBN 951-96329-6-4. En mainosta, kunhan nyt vaan mainitsen kirjan jonka kannesta skannuus on.

[Yorcci]

Olipa hieno tarina, Pekka! Ja näkymätkin olivat upeat.